Sain kuin sainkin vihdoin ja viimein luettua sen Ahon romaanin sitä esseetä varten. Oli oikeastaan hauskaa lukea sitä. Todella loistava teos, jota voin ehdottomasti suositella. Tarinaan kytkeytyi jännästi kaksi eri kolmiodraamatapausta. Vaikka tapahtumat sijoittuvat kauas menneisyyteen, niin silti jotenkin tulee nykypäivä vahvasti mieleen. Mutta miten se Ellin ukko oikein voikaan olla niin tyhmä, ettei huomannut mitään mitä hänen silmiensä edessä tapahtui? Mielenkiintoista...:D
------
Niin, lukeminen oli hauskaa, mutta siihen se sitten jäikin. Se perhanan essee ei vaan tahdo luonnistua... Olen toivottoman paljon tuijottanut tyhjää arkkia tietokoneen ruudulta saamatta mitään aikaiseksi. Miten yhden vaivaisen esseen kirjoittaminen voikaan olla näin vaikeaa? Eikö se perhanan inspiraatio nyt vain voisi iskeä... Tämä essee alkaa jo pikku hiljaa häiritä Kalevalan lukemista keskiviikkoiseen tenttiin... Kai sitä taas menee yön puolelle...Missä muussakaan välissä sitä oikein muka muuten tekisi yhtään mitään? Päivisin ei vain kykene... Ei vain pysty saamaan ajatuksiaan kokoon, niin että ne eivät uiskentelisi vapaana ympäriinsä...
------
Perjantain jälkeen tulikin todistetuksi se jo ennestään tiedetty ja havaittu tosiseikka, että minä en todellakaan ole keikkaihmisiä... Tai ainakaan rock-konsertit eivät ole minun juttuni... Tosiaan perjantaina oltiin parin kaverin kanssa kuuntelemassa Apulantaa tuossa naapurissa... Bändi itsessään oli aivan loistava, ja varsinkin heidän soittamansa vanhemmat biisit upposivat täysillä... Niin, mutta... En vain tajua, miten ihmiset sekoavat tuollaisissa tilanteissa... Siellä sitä sitten oli itse varmaan kymmenen miehen keskellä heidän heiteltävänään... Ei sellaisessa tilanteessa pieni ihminen oikein voinut mitään. Oli todellakin epämukavaolo. Yleensä sitä on tottunut, että jos miespuolinen ihminen edes vahingossa kännissä tai sitten selvänä tönäisee, niin sieltä kuuluu samantien pahoitteluja ja anteeksipyyntöjä. Tuolla: ei mitään! No, heti kun kuitenkin siirtyi vähän syrjempään pystyi paremmin nautimaan itse musiikista, ja sitähän sinne oltiin menty kuuntelemaan. Joo, jos minä jatkossa sitten keskityn lähinnä noihin baareihin ja Salpausselän kisoihin... Niissä on minulle tarpeeksi tapahtumia ja ihmismassoja.. Salpausselällä osataan lisäksi käyttäytyä...Tuommoinen yltiöpäinen riehuminen on todella lapsellista...ei vaan voi ymmärtää... vaikka eihän minun kaikkea täydykään...:D
------
Lueskelin tuossa viikonloppuna vanhoja päiväkirjojani... Huomasin, että olen aina kulkenut jokseenkin pää pilvissä. Yksi lapsuuden unelmistani oli, että unelmien prinssini tulisi hakemaan minut ikkunastani suoraan maailmaan. Kaikenlaisesta sitä on elämänsä aikana uneksinut. Mutta toisaalta, tällainen minä olen aina ollut: haaveillut aina jostain saavuttamattomasta, pelännyt todellisuutta. Pelännyt, että elämä ei olisikaan sellaista kuin on aina unelmoinut. Eikä se toki olekaan, sehän on jo realiteetti. Mutta nykyäänkin, pelkään vain laskeutua pilvieni päältä. En kai kestä yhtäkään pettymystä enää. Kukapa kestäisi...
------
Perjantaina olisi tarkoitus sitten vaihtaa vähäksi aikaa maisemaa ja suunnata kohti Savoa... jouluksi rauhoittumaan ja rentoutumaan. Toivottavasti maa olisi valkea ja voisi kunnolla nauttia rauhallisuudesta. Niin, rauhallisuudesta... Siitähän nyt ei varmaan ole sitten kuitenkaan loppujen lopuksi mitään tietoa... Se aina niin rakas ja kaivattu suku... Ehkä on ihan hyvä, että en enää asu samassa kaupungissa heidän kanssaan. Hulluksi me vain kaikki toisemme tekisimme. Ja näin sitä osaa tavallaan myös kaivata, ei pidä liian itsestään selvyytenä... Täytyisi vain jotenkin vielä keksiä, miten tuon porukoiden lahjan oikein paketoisi kauniisti. Niin, ja pakatakin täytyisi. Ja sitä, tätä ja tuota... ja jos vielä vähän tuota, tätä ja vaikka vähän mitä...
------
Niin, siellä Tansaniassa ne kaksi nyt ovat. Ovat jo parisen päivää siellä ihmetelleet. Toivottavasti kaikki on hyvin. En vain voi itselleni ja murehtimiselleni mitään. En vain oikein luota vieraaseen. Pelkään, että siellä sattuu jotain. Tulisivat jo takaisin. Ovat siellä niin kaukana. Siellä, missä tietotekniikka ei ole itsestään selvyys. Toivottavasti kukaan ei varasta heiltä mitään. He ovat siellä kuin maalitauluja, pienet ihmiset. Mitä tahansa voi tapahtua. Olisivat vain pysyneet täällä, tai ottaneet sentään lisää porukkaa mukaan. Kahdestaan tuolla pelottavassa maailmassa. Toivon todellakin, että mitään ei tapahdu.
------
Miten elämässä tapahtuvat muutokset, iloiset tai surulliset, ovat aina niin vaikeita? Mä oon ainakin itse aina jotenkin kapinoinut kaikkea, mikä muuttaa nykyistä elämää johonkin suuntaan... Vaikka se olisi sitten jotain kovin kaivattua ja iloista. Mitä enemmän elämä nykyisestään muuttuu, sitä enemmän minä tulen taatusti kapinoimaan. Yritän vain siirtää kaikkia mahdollisimman kauaksi ja pitkälle... Miksi, sitä en todellakaan tiedä... Kai vaan jotenkin pelkään, jotakin, ehkä tulevaa, ehkä pettymystä...
------
Muutoksista puheenollen... muuttopäivä eikun vain lähenee, päivä päivältä. Täytyisi varmaan taas jokin päivä jatkaa pakkaamista, ettei tarvitsisi uutta vuotta viettää pahvilaatikoiden keskellä... eikö kuulostaisikin todella houkuttelevalta?;D Tässäpä vielä lopuksi jälleen vähän Runebergia, Nadeshda, Toinen laulu:
------
"Ostetun voi jälleen ostaa,
maksetun voi jälleen maksaa,
mutta ostamaton lahja
luottamus on turvattoman"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti