Isoisäni täyttäisi tänään 80 vuotta. Koska en voi onnitella, halata ja suukottaa häntä, sytytin tänään hänelle kynttilän ja vietin hetken jos toisen vain katsellen sitä. Siinä samalla tuli sitten ajateltua paljon ukkia, hänen elämäänsä ja sitä, miten erilaista kaikki olisi jos hän vielä eläisi. Mietin sitä, miten isoisän läsnäolo olisi voinut vaikuttaa meidän koko sukuun, ja pelkästään myönteisesti.
------
Tiedän, etten saisi jossitella, mutta en vain voi itselleni mitään. Kaipaan isoisääni kovin. Ja välillä jopa kykenen ikään kuin tuntemaan hänen läsnäolonsa. Jokin aika sitten näin useasti unta hänestä. Kaipaan niitä uniakin. Niiden avulla hän tuntui olevan entistä konkreettisemmin läsnä, vaikka hän sitä on muutenkin.
------
Muistan, miltä hän tuoksui: se oli sekoitus tupakkaa ja jotain yskänpastilleja, todennäköisesti mynthonia. Hänellä oli aina myös karkkia, yleisimmin sokerittomia. Niin, ja kiikkutuoli olohuoneen oven pielessä oli hänen paikkansa. Hänet näki aina ensimmäisenä kun meni isän kotipaikalla käymään. Siitä oli sitten helppo juosta hänen syliinsä. Nyt sitä näkyä ei näe enää koskaan, eikä ole nähnyt melkein 16 vuoteen. Aika kulkee nopeasti, eikä jätä muistoja unholaan. Onneksi niin. Ilman näitä muistoja olisin vielä enemmän hukassa.
------
Hyvää syntymä- ja nimipäivää ukki! Tiedän, että kuulet tämän toivotuksen siellä jossakin. Olet todella rakas:)
1 kommentti:
Kiitos kirjoituksestasi. Se heijasteli hyvin omia tämänhetkisiä tuntojani. Oma isoisäni (isovanhemmistani hän, johon minulla oli kaikkein läheisimmät siteet) poistui keskuudestamme aivan liian varhain. Olin silloin teini-ikäinen. Nyt, vuosien (ja muutaman vuosikymmenen) jälkeen, minussa on herännyt suunnaton kaipuu. Vasta aikuisena ja elämää enemmän nähneenä osaan surra kauan sitten tapahtunutta. Isoisä kuoli äkillisesti jättäen liian monta ihmistä vaille tilaisuutta oppia elämään ilman hänen ohjaustaan. Taannoin näin taas unta isoisästäni, ja unessa kuulin erään hänen kertomansa (sodan kauheuksien keskellä) opitun elämänviisauden, jonka hän minulle lausahti. Herättyäni muistin sen hetken aikaa, mutta pian uni häipyi mielestäni. En enää saanut kiinni sitä, minkä vielä hetki sitten kuulin unessa kristallin kirkaasti. En kertonut unesta kenellekään, vaan tartuin päivän askareisiin. Tiesin, että isoisä on yhtä kaukana ja yhtä lähellä kuin tuo uneni. Miten haluaisinkaan jutella isoisäni kanssa nyt kun olen aikuinen, rohkeampi ja tajuan maailmasta ehkä enemmän kuin silloin kun hän kuoli. Minulla oli paljon kysyttävää isoisältäni ja sanomatta jääneitä sanoja, mutta ei rohkeutta tai päättäväisyyttä. Nuo kysymykset jäivät ikuisiksi ajoiksi kysymättä. Mutta kun katson ympärilleni, näen, että olen vaarassa toistaa samat virheet vielä elävien kanssa. Isoisäni ei ollut mikään pyhimys tai kaikkitietävä, vaan elävä ja todellinen ihminen, kuten läheiseni, joiden läsnäoloa pidän tällä hetkellä itsestäänselvyytenä.
Lähetä kommentti